Turkki poukama poukamalta

 

Olimme edellisenä vuonna ajaneet Tonavan ja Mustan Meren kautta Istanbuliin. Talven aikana kävimme kaksi kertaa siellä jatkamassa veneen kunnostamista ja huoltamista. Kun voimme asua turkkilaisten ystäviemme luona lähellä Kalamış talvisatamaa Bosporuksen Aasian puolella, järjestelyt olivat mainioita. Kuten veneilymaailmassa lienee yleismaailmallinen tapa, niin suuri osa ulkopuolisten kanssa sovituista töistä viivästyivät, joten päälle katsominen oli tarpeellista. Toisaalta saimme satamassa myös apua käden käänteessä – uusi aurinkokatos viikossa - , yhteenvetona ”tasapeli”.

 

Toukokuun 12. päivä lähdemme liikkeelle. Karkea suunnitelma oli kiertää koko Turkin rannikko Syyrian rajalle saakka ja pistäytyä myös Kyproksella. Seuraavan talvipaikan olimme varanneet Kemeristä lähellä Antalyaa. Istanbulista suuntaamme ensiksi Marmarameren etelärannalle. Olemme käytännössä yksin liikkeellä. Satamat ovat pieniä kaupunki- ja kalastajien satamia, turismista ei havaintoja, ”oikeaa” elämää johon kuuluu myös säännölliset  mueziinien (tai heidän nauhureiden) rukouskutsut moskeijoiden tornista. Tutustumme täällä elektroonisten karttojen harhaan, kun yhtenä päivänä ajan vain sen mukaan ja toteamme päätesatamassa, että onpas pieni verrattuna reittikirjassa olevaan selostukseen. Lopulta selviää syy: oikea satama puuttuu kartasta kokonaan, mutta sen nimi oli laitettu tämän pienen  ja mukavan  kyläsataman kohdalle, joka oli noin 2 nm idempänä. Syrjäisimmässä paikassa löydämme laituripaikan kalastajaveneitten ryppäästä nafta- ja öljysekaisesta altaasta; kylässä ei näy koiria, sen sijaan aaseja joka puolella.

 

Keskellä kylää leivotaan ulkona leipää, miehet istuvat puistossa pelaamassa lautapelejä ja kortteja, naiset omissa ryhmissä talojen edessä. Marmarameren vesi on sameaa, paljon meduusoja, välillä pieniä delfiinien ryhmiä. Tuuli on Turkin vesillä ikuinen kysymysmerkki. Purjehtijoille sitä on joko liikaa tai liian vähän, joten väittämä että täällä on vain kahdenlaisia moottoriveneitä ”sellaisia, joilla on pitkä masto ja sellaisia, joilla on lyhyt tai ei lainkaan mastoa” on melko osuva. Tuuliennusteiden raja-arvoista kannattaa aina uskoa siihen kovempaan. Joudumme tuulen voimaa kokemaan, kun ajamme aurinkokatos auki pienessä tuulen vireessä ja ylitämme lahden, jonka takana vuoristojono muodostaa matalan solan. Sieltä tulee yhtäkkiä kova puuska, joka vääntää aurinkokatoksen yhden putken kaarelle ja repii toisen irti. Saan kaaret vaivoin pidettyä toisella kädellä kunnes pääsemme selän yli ja tuulen suojaan. Tämän seurauksena vahvistimme katosta vielä kaksi kertaa ylimääräisillä putkilla ja vaihdoimme myös Suomessa tehdyt kiinnikkeet vahvempiin. Marmarameren kohokohta on Marmara-saari, jonka kalliorinteet kohoavat suoraan merestä useampaan sataan metriin. Marmaran kaupungissa on turkkilaisia turisteja, ulkomaalaiset sitä eivät vielä löytäneet. Tutustumme eläkkeellä olevaan istanbulilaisen lehtimieheen, joka näyttää meille saaren länsiosaa, mukavaa! Saaren pohjoispuolella on tuhansia vuosia kaivettu marmoria, maisema näyttää välillä kuu-maisemalta.

 

Täältä siirrymme takaisin Euroopan rannalle. Kun Marmarameren eteläranta on vuoristoinen, niin pohjoisranta on matala ja siellä näkyy paljon maataloutta. Laivaliikenne pääväylällä Dardanelleista Istanbuliin on uskomattoman vilkasta, vesi virtaa välillä neljän solmun voimalla kapeassa Dardanellien salmessa. Viimeinen pysähdys on Çanakkalen kaupungissa, josta teemme opastetun retken Gelibolu-niemelle.

Gelebolun taisteluiden muistomerkki Dardanellien suulla
Gelebolun taisteluiden muistomerkki Dardanellien suulla

 

Huhti- ja joulukuun 1915 välillä Englanti ja Ranska yrittivät miehittää Dardanellien alueen siinä onnistumatta. Turkin joukkoja johti luutnantti Mustafa Kemal, josta tuli uuden Turkin luoja ”Atatürk”. Nykyään alueella on kaikkien taisteluihin osallistuneiden maiden muistomerkkejä ja sotilashautausmaita.

 

 

28.5. jätämme Marmarameren ja Dardanellit taaksemme ja pääsemme pohjoiselle Ägäis-merelle.Käymme ensiksi Turkin suuremmassa saaressa Gökceadassa, jonne rantaudumme turvallisesti rannikkovartiostoaluksen viereen. Saari on vihreä ja vuoristoinen, erikoisuutena vanhat kreikkalaiskylät, joista joissain edelleen asutaan ja toiset ovat aavemaisia.                                                          

 

 

Vastakohta on seuraava saari Bozcaada, matalahko kumpuinen, kaikki talot ja tontit hienosti hoidettu. Satama on vanhan linnan edessä. Ensimmäistä kertaa kristallin kirkas vesi, ankkuri näkyi hyvin. Otamme pyörät esille ja kierrämme koko saaren, tauolla lähtee talviturkki kevään viileässä vedessä. 

 

Täältä sitten takaisin Trojan rannikolle, kierretään Baba Burnu linnakkeineen Edremitin lahteen ja onnistumme kiinnittymään Assoksen antiikkiseen satamaan ravintolalaivan kylkeen. Matkalla kylään vuoren huipulla ystävällinen kuski ottaa meidät mukaan, ylhäältä mahtava näköala vastakkaiselle Lesbos-saarelle. Tuuliennusteiden takia emme jatka syvemmälle lahteen vaan ylitämme sen ja tulemme Ayvalıkin saaristoon

Päivän yksinäisessä lahdessa jälkeen menemme ensimmäiseen varsinaiseen marinaan. Yhtälailla kuin auttavaiset kalastajat on palvelu marinoissa erinomainen; aina piloottivene on vastassa, ohjaa omalle paikalle ja auttaa rantautumisessa, joka tapahtuu täällä yleensä satama-altaaseen kiinnitetyllä mooring linellä ja veneen perä laiturille. Hetken päästä ei voi enää kuvitella menevänsä keula edessä maihin. Marinojen yleinen heikko puoli oli internet-yhteyksien huono laatu, mutta siihen löytyi aina ratkaisu seuraavassa pikku katuravintolassa!

Käymme seuraavana päivänä kreikkalaisten ja roomalaisten antiikkisessa Pergamonissa, jossa meidät yllättää kova sade- ja raekuuro. Hetken päästä kaupungin koko keskusta on veden alla. Tämän jälkeen sadetta sitten ei kolmeen kuukauteen enää näkynytkään. Kun marinassa on kyllä veneitä, niin merellä niitä on edelleen vähän. Välillä olemme luonnon satamissä, välillä ankkuroimme kaupunkien edustalla ja menemme dingillä maihin. Ankkuroitaessa tulee tavaksi ottaa snorkkeli esille ja tarkistaa, että ankkuri on kaivautunut kunnolla pohjaan, täällähän jopa näkee! Koska tyttäreni lapset Emmi ja Jami tulevat viikoksi käymään, ajamme Izmirin lahteen Levant-marinaan. Vesi muuttuu ruskeaksi ja huonolaatuseksi. Haemme lapset 11.6. illalla kentältä ja yritämme seuraavana aamuna saada heidät ilmoitettua vieraiksi meidän transitlogiin, kuten pitäisi. Marinan satamamestari ilmoittaa, että marina kuuluu Izmirin satama-alueeseen ja oikea satamamestari istuisi Izmirin keskustassa, tarkka paikka jäi epäselväksi. Loppujen lopuksi ajamme veneellä kaupungin satamaan, jossa käytännössä ei ole lainkaan kiinnittymismahdollisuuksia. Löydän satamamestarin, joka ihmettelee mitä teen siellä, koska transitlogissa ei ole mainintaa Izmiristä (meillä oli siellä kyllä koko Turkin rannikko mainittu). Saan vihdoin leimat paperiin ja tunnin päästä voimme jatkaa matkaa. Sen jälkeen emme näihin paperihommiin enää kiinnittäneet paljon huomiota. Mentäessä ulos lahdesta tuuli voimistuu ja Emmi alkaa voida huonosti. Päätämme olla menemättä luonnon satamaan ankkuriin vaan ajamme seuraavaan kylään, Urlaan.  

Satama on täynnä mutta pääsemme sittenkin yliopiston tutkimusaluksen kylkeen ...... ja sinne jäämme viikoksi! Pohjoistuuli ei lakkaa lainkaan, merelle ei ole asiaa. Karaburunin  niemimaa on kuuluisa vaikeista tuuli- ja aalto-oloista. Lopuksi vuokraamme auton ja kierrämme lähiympäristöä mukaan lukien ne satamapaikat, jonne oli tarkoitus mennä.

 

Kun lapset ovat lähteneet tuulikin laantuu ja jatkamme matkaa. Karaburunin vuoret nousevat tuhanteen metriin. On muutama luonnonsatama, mutta tuuliherkkyden takia ainakin pohjoisrannalla pitää hakeutua pikku satamiin. Juhannuksena tapaamme hollantilaiset ystävämme Corry ja Koos, joihin olimme tutustuneet edellisenä vuonna Tonavalla. Heillä oli katamaraani talvella Constanzan lähellä Romaniassa ja saivat meidät nyt kiinni. Seuraavien viikkojen aikana tapaamme useamman kerran ja joka kerta se on yhtä hauskaa.

Viereinen kuva on Saip-satamasta. Sitä ylläpitää kalastajien kollektiivi (kuten tavallista Turkin kalastajasatamissa). Heillä on pieni ruokabaari, ja illalla grillataan laiturilla. Hollantilaisten ja meidän lisäksi saapuu vielä ruotsalainen Vildrenen-vene ja tulee seuraksemme.

Niemen toisella puolella on rauhallisempaa. Vastakohdaksi pikku satamiin mennään muutaman päivän päästä Turkin kalliimpiin kuuluvaan marinaan Altın Yunuş Çeşmen läheisyydessä. Saadaan pyykit helposti pestyksi

ja ihmetellään muuten paikan hiljaisuutta.

Täältä on sitten lyhyt matka itse Çeşmen kaupunkimarinaan. Se kuuluu niihin rakennusprojekteihin, jotka eivät oikein näytä valmistuvan. Nyt englantilainen sijoitusyhtiö esittää uusia suunnitelmia ja vuoden päästä tyhjillä laiturialueilla pitäisi olla ravintoloita ja kauppoja, optimistista! Marinassa on kuitenkin muutama laituri käytössä ja sen sijainti keskustan lähellä on hyvä. Laiturilta löytyy suomalainen purjevene ”Donde”.

 

Veneen transitlog on voimassa vuoden, mutta henkilöt voivat olla yhtäjaksoisesti vain 3 kk Turkissa. Jos ei haluaa veneen kanssa kirjautua ulos Turkista, käydä Kreikassa sisään- ja uloskirjauksessa ja tulla takaisin Turkkiin hakemaan uutta transitlogia, niin helpoin ratkaisu on pikaretki lautalla Kreikkaan ja takaisin. Niin me teemme, käymme Kios-saarella ja tulemme illalla takaisin. Passeissa on uusi leima ja kaikki taas hyvin. Lukuunottamatta sitä seikkaa, että 3 päivää myöhemmin luottokorttini alkaa palvelemaan  tuntemattomia tahoja internetostojen muodossa. Onneksi Ulla seuraa korttien tilannetta säännöllisesti kun olemme internet-yhteydessä ja saamme sen nopeasti suljetuksi. Epäilemme sitä ravintolaa Kioksessa, jonka takahuoneeseen kortti hävisi maksuvaiheessa. Turkissa suurin osa maksulaitteista on sirulukijoita, kortti jätetään pöydälle ja laite tuodaan asiakkaan eteen.

 

 

 

 

Çeşmen jälkeen seuraavan etapin päätepiste on Kuşadası. Matkalla sinne uusi marina Alaçatı, muutama yksinäinen luonnonsatama  ja keskiaikainen kylä Sığacık. Nyt näkyy myös ensimmäiset turistien päiväretkiveneet ja guletit. Vesi on niin kirkasta, että teen pitkiä snorkklausretkiä ja otan vedenalaisia kuvia. Kuşadasın marinassa on paljon tilaa suurille veneille ja sataman aukko päästää helposti vanhoja laineita sisään. Turistien paljouden huomaa ravintoloiden hinnottelussa ja asiakkaiden ”metsästäjistä”.

 

Juuri kun olemme lähdössä tulee suomalainen moottorivene sisään – ainoa kuuden kuukauden matkalla , mutta iso risteilijä estää näkemästä nimeä.

 

Samoksen ohitse pääsemme St.Paul saarirykelmään, hienot maisemat! Korkeat vuoret taustalla, siniset selät edessä, vain vähän veneitä. Matkalla Güllük-lahteen vuoret loppuvat ja jokien suistoalueet muodostavat tasangon. Sisämaahan jäävät nyt antiikkien kaupunkien Priene, Herakleia ja  Milet satamat. Didimissa on kuukausi sitten avattu uusi suuri marina, kourallinen veneitä kun paikkoja on yli tuhat, ja mukava erikoistarjous laiturimaksusta. Lähellä oleva Altınkum on massaturismin eldorado ja melkein shokkerasi meitä osittain primitiivisellä olemuksellaan, ei kiitos! Seuraavana aamuna käymme ensiksi katsomassa Didyman apollotemppelia ja Milet ja ajamme sitten eteenpäin Güllük-lahteen. Sitä kuvaa toisaalta joka paikassa olevat kala-ja simpukkakasvatuslaitokset, joiden seurauksena vesi on sameaa, ja toisaalta lomakylillä kyllästetyt rannat. Vain muutama niistä on kaunista katsottavaa. Mielenkiintoinen pysähdys Iassoksen pienessä satamassa, antiikin kaupungin rauniota voi täysin rauhassa tutkia.

Sitten saavumme Gümüşlükiin Bodrumin länsipuolella, jossa olimme turkkilaisten ystäviemme kanssa 15 v sitten viettäneet mukavan lomaviikon. Lahti on suojaisa, mutta ankkurit pitävät huonosti ja veneitä on paljon. Meiltäkin menee muutama hetki, ennen kuin saamme veneen kunnolla kiinni. Paikka ei ole paljon muuttunut, vaikka naapurikunnan rinteet on jo täynnä yksitoikkoisia loma-asuntoja.  Parin päivän päästä jatkamme Turgutreisiin erinomaiseen marinaan. Jäämme muutamaksi päiväksi kovien tuulten takia ja sinä aikana hoidetaan muutama pikku korjaus. Tutustumme Berliinissä syntyneeseen turkkilaiseen tyttöön, Selmaan. Hän menee 10 päivän päästä naimisiin ja kutsuu meidät hääjuhlaansa. Seuraava satama olisi Bodrum, mutta sinne ei ole asiaa ilman ennakkovarausta. Ankkuroimme lähistöllä ja nukumme ensimmäisen kerran flybridgellä. Neljän maissa tulee kuitenkin sen verran kosteaa, että siirrymme sisään.

 

Bodrumista alkaa Turkin veneilyn varsinainen pääalue Marmarikseen saakka. Sieltä Antalyaan veneiden määrä vähenee ja se loppuu sitten kokonaan Alanyan jälkeen. Ensimmäinen suuri lahti on Gökovan lahti, täynnä pieniä lahteja ja poukamoita ja melkein jokaisessa niistä löytyy jonkinlainen ravitsemusliike. Upeat maisemat, korkeat vuoret kalliorinteineen kummallakin rannalla, kirkas vesi. Suuri osa lahdesta on suojattu, joten uusia rakennusprojekteja ei kovin helposti synny. Kalliot ovat rosoisia ja monenvärisiä. Mutta kaiken tämän ovat tietenkin monet muutkin huomanneet ja tungos on aikamoinen.

 

Guletit ja päiväretkeilijät eivät aina ole kovin hiljaisia, melkein jokaisessa soi musiikki ja mieluimmin kovaa. Siinä ilahtuu, kun löytää jonkun pienen paikan pääväylien ulkopuolelta, missä voi olla melkein omassa rauhassa. Lämpötila kipuaa parhaimillaan 39 asteeseen. Sen vielä kestäisi, mutta kun samalla ilman kosteus on lähellä 60 %, niin hiki virtaa taukoamatta. Emme kuitenkaan pidä kesätaukoa, mutta kieltämättä pinna on joskus vähän kireällä. Ankkuroimme 8 kertaa peräkkäin.

 

Kierrettyämme lahden toteamme, että aika riittäisi Selman häihin, ylitämme sen ja ajamme takaisin Bodrumiin, mistä Selma oli varannut meille laituripaikan. Kapteenille ostetaan sopiva paita ja sitten ei muuta kuin ihmettelemään. Virallinen seremonia tapahtuu Bodrumin kunnan juhlahuoneiston kabinetissa. Kaikki on hyvin selkeä, hääparin ja todistajien nimien tarkastusten jälkeen seuraa kysymys, mihin yleensä vastataan myöntävästi ja toteamus, että olette nyt sitten naimisissa. Ei puheita. Juhlat ovat Selman vanhempien vuokraamassa lomatalossa, minne meidätkin otetaan mukaan. Koska olen ainoa, jolla on kamera mukana, pääsen hovivalokuvaajan rooliin, sehän sopii.

 

Kauniit maisemat jatkuvat. Ylitämme taas Gökovalahden ja ajamme Kos-saaren

ja Kap Knidoksen ohitse Knidokseen. Kaksoissatamat ovat saaren takana, jonka hiekkakannas yhdistää mantereelle. Antiikin sotasatama on nyt sen verran madaltunut, että sinne pääsevät vain pienet veneet. Täytyy sanoa, että osasivat aikoinaan hakea hyviä paikkoja kaupungeille!

Tästä alkaa Hisarönü-lahti ja maisemat yhä uudestaan ihastuttavat. Palamut kylässä taas suomalainen vene ”Aquarell”, Max ja hänen englantilainen taiteilijavaimonsa Elisabeth. He pitävät veneensä täällä, Elisabeth maalaa.  Ennen Datçaa ainoa ampiaisten hyökkäys koko matkalla, lähdemme ennen aamiaista ja nautimme sitä Datçassa. Jollain lailla purevia kärpäsiä sen sijaan oli useammin. Hisarönün loppupäässä maisemat kuin Grand Canyon, välillä tuntuu siltä, että olisi osa satukirjaa. Kierrämme tämänkin lahden kokonaan, joskus vain 2 mailin päivämatkoja. Erityisesti mieleen jäävät Bozburun kylä, joka on saarten suojassa kuin sisäjarvellä ja syvä Bozuk lahti linnakkeineen.

12.8. pääsemme Marmariksen Netsel Marinaan. Käymme sieltä käsin lautalla Rhodoksella hakemassa taas leimat passiin, nyt se riittää loppuajaksi. Marmariksesta suoraan Fethiye-lahteen Göçekin saariparatiisiin. Olimme siellä jo ennen 2 kertaa, mutta emme muista nähneemme niin paljon veneitä kun nyt. Pettymyksen aiheuttaa seuraava paikka, Gemiler saari ja salmi. Saaressa on taloja bysantin ajalta, veden alla myös talojen raunioita. Kuvankaunis paikka, mutta katkeamaton virta päiväretkiveneitä. Tuskin paikalla, tulevat kaikenlaiset kauppiaat tarjoamaan ostettavaa ja erilaisia vesikulkulaitteita, joilla sitten ajetaan kovaa ahtaassa salmessa ja yritetään voittaa moottoreiden meteli omalla huutamisella. Onneksi tilanne rauhoittuu yöksi. Tästä eteenpäin on vain vähän suojaisia paikkoja, pitkä taival 7 niemen rannikkoa pitkin Kalkaniin. Kalkan ja myöhemmin Kaş kiipeävät vuoren rinteitä ylös, kaunista katsottavaa, mutta vain vähän tilaa satamissa ja sen perusteella kaikki ylihinnoiteltu.

Kaşia vastapäätä sijaitsee Kreikan itäisin saari, Kastellorizon. Käymme sen satamassa jatkomatkalla Kekovaan, uponneiden kaupunkien ja lykialaishautojen alue. Täällä käymme myöhemminkin vielä pari kertaa, kylä on ehkä koko reitin romanttisin paikka. Kekovan alueella on useampia hyviä ankkuripaikkoja.

Tästä sitten Finike kaupunkiin; isohko marina, jossa paljon veneitä talvehtii. Kaupunki ei tarjoa mitään erikoista. Finiken jälkeen tulemme suureen Antalya lahteen. Maisemat muuttuvat yhä vaikuttavammaksi, vuorilla kasvaa pinjoja ja korkeat huiput ovat vaaleata kiveä. Kaikkea hallitsee 2365 m korkea Tahtalı-vuori, paikallinen Olympos.

 

Käymme myöhemmin köysiradalla sen huipulla. Kemerissa hoidamme paperiasioita ja jatkamme matkaa Antalyalahden yli Side kaupunkiin ja Alanyaan ja siitä eteenpäin itäiselle Välimerelle. Rinteillä kasvatetaan banaaneja. Kohta Alanyan jälkeen lomakohteet loppuvat ja ”tavallinen” elämä voittaa. Kuten matkan alussa pääsemme taas pieniin kaupunkisatamiin. Emme onnistu aivan Syyrian rajalle saakka, kuten suunniteltu, vaan itäisin ankkuripaikkamme on Ovacık, Kyprosta vastapäätä. Koska tyttäremme Kirsi tulee vierailulle, joudumme kääntymään takaisin Kemeriin. Sieltä käsin käymme sitten vielä kerran Kekovan alueella ja lopuksi takaisin talvipaikkaamme Kemeriin. Matka oli taas mahtava kokemus. Hienoja maisemia, ystävällisiä ja auttavaisia ihmisiä ja paljon uusia tuttuja

Rumbalotte nostetaan 3. lokakuuta ja me muutamme läheiseen hotelliin. Erilaisiin huolto- ja korjaustöihin menee 3 viikkoa, nyt pitäisi keväällä päästä aika nopeasti taas vesille. Suuntana on silloin länsi, Kreikan puolelle Ägäistä ja myöhemmin Adrian merelle.